Viimeisenä merkkinä tässä sarjassa saa kunnian olla vuoden 1982 kaunis joulumerkki jossa vallitsee hyvin harmoninen ja rauhallinen tunnelma metsän eläinten ja tonttujen välillä. Monta kaunista merkkiä jäi tarinan ulkopuolelle: Ahma, ilves ja hukkakin kai, mutta ehkä vielä joskustaina palaan aiheeseen.  

 Yksi harvoista liskoistamme on tämä nätti pieni sisilisko ja taitaapa olla samalla maailman pohjoisimpana tavattava matelija. Kivelle on noustu päivää paistattelemaan ja kokopitkä häntä tarinoi, että kovin vaarallisiin tilanteisiin ei ole ihan lähiaikoina jouduttu. Wikipedia kertoi sisiliskosta erään mielenkiintoisen jutun. Sillä on nimittäin kolme silmää. Se kolmas löytyy sen päälaelta ja se aistii sillä pelkästään valon vaihtelua. Mielenkiintoista.

 Rusoharmoyökkönen oli kääntynyt suomalaiseksi nimeksi tälle varsin komealle hyönteiselle. Google-haulla eri yökköslajeja löytyi satamäärin ja Xestia-sukuisiakin yli kaksikymmentä, eli melkoinen asiantuntija pitää olla että luonnossa osaa näitä lajeja tunnistaa.

 Taku löi seitsemän vuotta sitten kovasti rumpua viiden merkin pienoisarkissa sen asian kunniaksi, että tuolloin oli tullut kuluneeksi jo viisikymmentä vuotta Aku Ankan Suomeen tulosta. Maaoravista toinen, ehkäpä se hieman tolkkupäisempi on saanut instrumentikseen oikean poikkihuilun. Aika veijareita ovat nämä piirroshahmot. Kysykää vaikka Akulta.

 Repolainen on jotenkin totisen oloinen tässä kuvassa. Kapin ei ainakaan murhetta luulisi tuottavan sillä turkki on vallan loistavassa kunnossa. Ettei tämä vain olisi se Peukaloisesta tuttu Smirre ja ankarassa mietinnässä on kuinka saisi Akka Gebnekaisen johtamasta hanhi-parvesta edes yhden murean paistin kiinni.

 Tämä hyvin erilaisiin olosuhteisiin sopeutunut, lähes kaikkiruokainen peto on tavattavissa lähes jokaisesta maanosasta. Etelä-Amerikka on siltä vielä valloittamatta. Paino häntineen  päivineen liikkuu siinä seitsemän kilon paikkeilla, että kovinkaan kookkaaksi tämä viekkaaksi veijariksi usein nimitetty eläin ei kasva.   

Suomen kansalliseläimeksi aikoinaan valittu karhu on saanut myös kunnian komistaa markka-aikana arvokkainta kotimaista merkkiä. Viiskymppisellä tuollaiseen aikoinaan pääsi käsiksi. Ohto ja Otso ovat tämän metsän omenaksikin kutsutun kaikkiruokaisen eläimen vanhimpia kutsumanimiä.

 Vuonna 1953 karhu koristi yhdessä oravan ja hirven kanssa tubi-merkki sarjaa ja vuonna 1921 Karjala sai oman merkkisarjansa joissa mesikämmen on nostettu takatassuilleen seisomaan ja etutassuissaan eläin pitelee jotain lyömäasetta jota se heristelee selvästi itärajan suuntaan.  

 Kotimaiseen huipputaiteeseen kannattaa aina sijoittaa. Vuonna 2003 ostin kuvassa olevaa taistelevat metsot tarramerkkiä kokonaisen arkin verran, eli yhdeksällä eurolla. Muutaman vuoden kuluttua tavallisen kirjeen lähettäminen maksaa kuitenkin tuon 90 senttiä ja silloinhan tämän merkin hinta on tullut kohdalleen. Taidanpa kuitenkin arkin säästää. Metsosta tuli Puupekkana sen verran turistua, että totean tähän vain että komea lintu ja ihan hauska pitää sylissä nuotiotulilla istuksiessa.

 Orava pääsi ensimmäisen kerran postimerkin aiheeksi vuonna 1953 ja heti perään uudestaan 2004. Tai no, ehtihän tuossa julkaisemisien välillä vierähtää sentään vähän yli seitsemän oravasukupolvea, sillä tämä tupsukorva elelee tiettävästi noin seitsemän vuodenkierron verran.

 Tuolla vanhemman merkin kurrella on jotenkin ovela ilme ja minulla heräsi epäilys, että olisikohan tuo vintiö käynyt rosvoamassa ja syömässä jonkin pikkulinnun pesästä munat ennen kuin ilmoittautui taiteilijalle ikuistettavaksi käpystä nätisti hyppysissään käännellen.

 Orava on kaikessa kauneudessaan myös pieni petoeläin, mutta myös yksi historiamme tärkeimmistä turkiseläimistä. 1800-luvulla sai sadalla oravannahalla hankittua kokonaisen lehmän, nyt tuo määrä ei taitaisi riittää kuin tonkalliseen maitoa.   

 Vuoden 1994 joulupostimerkkivihko sai aiheekseen itsensä Petteri Punakuonon ja kaupan päälle jokaiseen merkkiin ikuistettiin neljä punatulkkua. ( Pyrrhula pyrrhula )  Komeasti siinä Petterin turpavärkki valaisee Pohjolan pimeää talviyötä.

 Porosia on maassamme noin 200000 eli sehän tekee melkein miljoona sorkkaa paljakkaa ja jänkää tarpomaan. Poroilla on ikävuosien mukaan omia nimityksiään ja kermikkä ainakin tuli äkkispäätä mieleen. Nimiloppu taas on seitsemän-vuotias poro tai siitä yli ja tuo osuva sana kertookin sen että sitä vanhempia poroja ei enää uusilla nimillä nimitellä. 

 Tämän merkin luulisi olevan Tikun ja Takun mieleen sillä tähän maakuntakukkia esittelevään sarjaan pääsi Varsinais-Suomea edustamaan tammen hedelmä eli terho. Merkki julkaistiin Runebergin päivänä ( 5.2 ) 1991. Vanhat suuret tammet tarjoavat monille linnuille oivan pesäpuun ja omaa lintukirjaani tutkien löysin tietoa, että samasta puusta on yht`aikaa tavattu pesimispuuhissa peräti 12 eri lajia. Varsinainen lintukoto siis. 

 Tässä se nyt on. Koko postimerkkihistoriamme tärkein eläin kuvattuna 30 markan merkkiin vuodelta 1956 jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta ensimmäisten suomalaisten postimerkkinen julkaisemisesta. Uhmakkaasti heilui sapeli tassussa jo tuolloin vaikka Venäjän vallan alla kansamme elikin. Kahden ensimmäisen merkin arvo mitattiin kopeekoissa ja ne olivat nimellisarvoltaan 5 ja 10 kopeekkaa. Hammastus myös puuttui, mutta postitorvet olivat tosi komeat. 

 Vuonna 1860 merkki sai hampaat ja vuosi 1866 toi tullessaan merkkeihimme myös penni- ja markka-arvot rinnan Venäjän valuutan kanssa. Vuonna 1901 Jellonamme sai kylmää kyytiä kun kaksipäinen kotka ilmestyi merkkeihimme synkeänä kirjepostin kulkua vahtimaan.

 Leijona seuraa ja kertoo kansakuntamme historiaa tarkasti ja tuo ylväs eläin palasi takaisin hammastetulle paperille reilut pari kuukautta ennen virallista itsenäisyyspäiväämme. Eliel Saarinen oli nostanut liehuvaharjaisen eläimen takatassuilleen ja sapeli oli kohonnut entistä korkeammalle. Arvoa merkillä oli viisi penniä, mutta painomäärä oli aikamoinen, eli vähän yli 60 miljoonaa kappaletta.

 www.posti.fi/postimuseo/media/2007/postimerkki150vuotta.html

 Lyhyen tarinani ainekset olen koonnut yllämainitusta osoitteesta ja linkin kautta pääsee myös postimerkkien selailuohjelmaan jonka avulla löytyvät tiedot lähes kaikista Suomessa käytössä olleista ja olevista merkeistä. Niitä on muuten noin 1800 erilaista.

 Saimaan rannallakohan korkealla koivussa mahtaa istua tämä urospuolinen kuhankeittäjä joka aivan varmasti on  väritykseltään yksi komeimpia ilmestyksiä kevätkesän muuttajissa. Aikuisella linnulla on mittaa sellaiset yhdeksän ja puoli tuumaa ja eihän niin iso lintu Pekka Piipon vuonna 2001 suunnittelemaan merkkiin mahtunut kuin puoliksi. Ja lopuksi näyte linnun nelisäkeisestä laulusta: "ku-ha-kie-huu"

 Kuin aave yöstä ilmestyy  tämä hurja keltasilmäinen tunturipöllö raskain siiven iskuin Kuuselaan. Jos olet jyrsijä niin pakene henkesi edestä. Laji on Suomessa erittäin harvinainen pesimälintu, mutta ravinnon perässä tapahtuvan talvivaelluksen aikana sitä voi tavata paikoin muuallakin Suomessa kuin tunturi-Lapissa. Hyvänä myyrävuotena tämä pöllö saattaa pyöräyttää jopa 14 munasta, mutta jos ravintoa on niukanlaisesti saatetaan riiusteluhommista pitää kokonaan välivuosi. 

 Etualalla oleva vesikko ei näytä lainkaan tosikolta, vaan merkin suunnitellut henkilö on onnistunut loihtimaan todella veikeän ilmeen tämän pikku pedon kasvoille. Ilmeisesti ei voida olla satavarmoja siitä onko vesikko kuollut sukupuuttoon Suomesta, mutta aika todennäköistä se valitettavasti on, sillä viimeksi eläin on tavattu Sotkamossa vuonna 1992. Vesikon lisäksi tähän -82 vuonna ilmestyneen  kauniiseen merkkisarjaan kuuluvat jo aiemmin esiintynyt tammihiiri ja liito-orava.  

 Yksitoista vuotta sitten julkaistun metsäjänis-merkin ikäiset ehdat pupujussit voivat hyvinkin vielä olla hengissä sillä nämä pitkäkorvat voivat hyvinkin elää ainakin kolmetoista vuotiaiksi. Sukulaisiakin saattaa olla periaatteessa pilvin pimein, sillä suurin tunnettu poikasmäärä lienee noin 16 kappaletta.

 "Metsämökin ikkuna" laulussa kerrotaan laukkaavasta ja laputtavasta pupusesta hädän hetkellä. Vauhti onkin aika huimaa sillä 70 kmh menee hyvissä olosuhteissa rikki että helähtää. Jänis syö ajoittain myös omia papanoitaan. Ovat varmaan terveysvaikutteisia. Eipä ole itse tullut maistettua. ;-) 

 K-kirjaimen kanssa tuli, ei sentään katastrofi, mutta  eräänlainen tenkkapoo latinan kielisten nimien suhteen, sillä koolla alkavia eläväisten olentojen tieteellisiä nimiä on todella vähän. Jos Carl ( von Linne ) olisi  aikoinaan kastettu Kalleksi, niin mahtaisiko sitten olla tämä asia toisin.

 Vuonna 1889 perustettu Korkeasaari sai satavuotis-juhlansa kunniaksi omat merkkinsä ja nämä lienevät ainoat  suomalaiset merkit joissa esiintyy jokin muu laji kuin maassamme luonnonvaraisena esiintyvä. Leijona tietenkin on oma lukunsa.

 Lumigepardi, eikun -leopardi on todella komea ilmestys ja asustaa luonnonvaraisena Keski-Aasian vuoristoseuduilla ja kierteissarvivuoheakaan ei taitaisi paljoa Ylläksellä huippasta, kun kotiseutu löytyy Himalajan jylhiltä rinteiltä. 

 Aleksis Kiven päivän aattona katajainen kansamme pääsi liimaamaan tätä Pirkko Juvosen suunnittelemaa 1-luokan kirjepostimerkkiä omiin kuoriinsa.

 Katajanmarja on biologisesti ajatellen käpy eikä marja ensinkään. Kooltaan aika lailla samaa kaliiberia kuin ilmakiväärin luoti ja kävikin sen korvikkeesta omassa tarkkuusammunnassa aikoinaan panosten loppuessa. Wikipedia kertoi puuvartisen katajan voivan kasvaa jopa 15-metriseksi. Täällä Pohjanmaalla en ole itse kyllä koskaan nähnyt 4-metristä suurempaa ja muutenkin suurin osa katajista esiintyy matalana pensaana.

 Kataja elää puistamme vanhimmaksi ja lemmenjoelta löytyy yksilö jolla on ikää peräti 1070 vuotta, aikamoisen sitkeä elonkaari siis ja sitkeähän se on itse katajakin.

 Neitoperhonen sai kunnian lennähtää esiin seuraavaksi ja kun arvelin ettei se viihtyisi jään ja lumen keskellä niin annoin sille Välimerellisen maiseman taustaksi. Tubi-merkin koristeeksi 1990 pääsi tämä yksi kauneimmista maassamme tavattavista hyönteisistä.

 Komiat kiitokset kaikille edelliseen aakkostarina-postaukseen kommentoineille ja "iisin" kysymykseen vastaisin että kirjallinen ulosantini on ehkä hieman parempi kuin suullinen. ;-)

 Minuutilleen kaksi vuotta sitten istuin tässä samalla tuolilla ja klikkasin ensimmäisen postauksen PuuPekka-blogiin. Lintusia katselin silloinkin samalla ikkunan takaa ja punttisali odotti lähes saman kaavan mukaan iltasella. Tyrni sopii hyvin tämän päivän merkiksi sillä kaksi vuotta sitten söin tyrnisoppaa harkkojen jälkeen.

 Kommentin palkaksi saa yhden tuollaisen terveysvaikutteisen kirpeän herkun tuosta napata eräänlaisen vuosipäivän kunniaksi. ;-) 

 Yksitoista vuotta sitten lennähti luonnon ja filatelian ystäville neljän merkin arkki jossa pääosaa esitti yksi linnustomme komeimpia ja suuriäänisimpiä ilmestyksiä. Taiteilijaa varten edettiin hetki myös rinnakkain normaalista aura-kuviosta poiketen. Tyynessä elokuun illassa kurjen ääni, jota myös trumpetin törähdykseen verrataan, kantaa kilometrikaupalla, ehkäpä jopa peninkuuluman.

 Kymmenen pennin talitiainen katsoo kateellisena peippopariskuntaa joiden oma pieni vuoden -91 lintuarkista löytyvä merkki on saanut arvokseen kuusin kertaisen määrän pennejä. Mahtaakohan Parus majoria lohduttaa se että lintujakin on puolet enemmän. von Wrightin veljesten piirroksiin pääsivät molemmat pyrstökkäät tasapäisinä ja myöhemmin myös Arabian taidelautasiin asti. PuuPekka aikoinaan vajaa vuosi sitten lopetti juuri tällä peippo-teemalla, ( www.koyote.vuodatus.net ) mutta näille sivuille ei kyllä vielä loppua näy. 

 Tämä horrosteleva unikekosiin kuuluva nätti  Suomessa erittäin harvinainen eläin tottelee nimeä tammihiiri, tai sillä nimellä sitä ainakin kutsutaan. Wikipediasta luntaten sain selville että maamme ainoa populaatio löytyy Heinolan kupeesta, siis samoilta kulmilta mistä kuuluisuuteen ovat nousseet, Sipe, Toni ja Tuukka myöhemmin Samiksi vaihtuen. Tykkääköhän tammihiiret Apulannasta?

  12 vuoden takaa kuviin uiskentelee keltalaitasukeltaja. Melkoisen ison näköinen vedeneläjä onkin. Valtiolla lienee ollut tuolloin rahasta puutetta ja postimerkistäkin on jätetty yksi laita kokonaan pois, mutta hintaa onkin nostettu liki kymmenkertaiseksi tuon ajan tavalliseen kirjemerkkiin verrattuna. Omalla tavallaan kuitenkin piristävä poikkeus ja komea sellainen varmasti monen muunkin merkkikokoelmassa. 

 Postimerkki on parhaimmillaan kuin taideteos pienoiskoossa. Tässä ehkä yksi kauneimmista suomalaisen filatelian helmistä. Vuoden -56 tubimerkkisarjaan mukaan pääsi myös kaunotar nimeltään kyhmyjoutsen. Urkki aloitti samana vuonna pitkän pestinsä tasavaltamme päämiehenä ja samana vuonna olympianhengessä kisailtiin Melbournessa saakka.  

 Vaikka kuinka yritin muistella että oliko näiden merkkien julkistamisvuotena pihlajalla hyvä sato ja jäniksillä paljon poikasia, niin eipä vaan palaudu mieleen nuo ajat vuodelta -56. Saattaa kyllä olla syynä sekin että juuri tuona hyvänä vuotena olen  syntynyt. Tilhelle varmasti maistui jo silloin pihlajan kirpakat herkut ja huuhkaja antoi kyytiä pupujusseille, vaikka kesken mäenlaskun.

 Muutama postimerkki löytyi pöytälaatikon perältä ja arvelin että noistahan saa hauskan luontoaiheisen kuvasarjan aasta  edeten ellei nyt ööhön saakka niin ainakin eteenpäin. Tämä kaunis nappisilmä on muuten naali eli napakettu.